Hänen keksinnöstään en piitannut, minusta ei ollut mitään vitsiä ripustaa jotakin väritöntä räsyä kepin nokkaan, viskata sitä ilmaan ja antaa sen leijailla, vaikka se pitkällekin olisi leijaillut. Odotin malttamattomasti omaa vuoroani, mutta sen tulo tuntui kestävän. Edelläni oli omalaatuisia taikurityyppejä, jotka purskauttivat punahehkuista laavaa suustaan, oksensivat käärmeitä, ja pomppivat ilmaan kuin olisivat hyppineet trampoliinilla. Viimein minunkin vuoroni tuli. Ennen suuren ideani paljastamista vilkaisin syrjäkarein yleisöön. Olin näkevinäni väheksyviä, epäuskoisia ilmeitä ja nolostuin, kun muistin maalaistollon taustani. Olin pienestä kylästä, jossa ulkopaikkakuntalaisista ei koskaan ollut pidetty. Siellä oli humisevia metsiä ja niin vinoja peltoja, että niillä oli suorastaan mahdotonta kulkea hevosen kanssa, kun rattaat heti suistuivat penkereelle ja mutainen isäntämies jäi kiroilemaan maahan, sätkien paksun mahansa päällä kuin hyönteinen. Olin jo melkein aikamies, kun ensimmäisen kerran vasta kuulin, että oli olemassa sellainenkin paikka kuin ulkomaailma. Sinne minun sitten oli lähdettävä, jo parin vuoden kuluttua. Tuossa ajassa kasvoin sellaisiin mittoihin, että olin melkein maailmanmies, kun ensi kerran astuin junasta suuren metropolin päärautatieasemalla. Minulle oli luvattu työstä hopeaverstaasta; sen paikan oli puhunut minulle enoni jo ennen syntymääni. Hopeasepän apurina olin sitten lapsena harjoitellut ties kuinka monet kesät, hikoillut pajassa kuin vuohi, kun muut poikaset kirmailivat vapaina metsässä, salaperäisiä leikkejään leikkien. Virkamies minusta sittenkin tuli.