Tammikuun neljännentoista aamu. Heräsin varhain ja menin keittämään kahvia. Yritimme syödä urhoollisesti aamupalaa, vaikka olimme jännityksestä lähes sekaisin; lähtisimmehän tänään retkelle Tampereelle.

Vihdoin junassa, voi luoja, mitkä matkakuumeen väristykset! Samassa vaunussa on laivaristeilyltä palaavia lastentarhan opettajia. Pehmoisin, vaitonaisin silmin he meitä katselevat. Olen lukevinani kirjaa, vaikka kuuntelen vitsiä, jota eräs heistä kertoo. Vitsissä mies kulkee vaatekeräyslaatikon ohi, jonka edessä seisoo toinen mies. Hän sanoo ohikulkevalle miehelle: ”His clothes”. Opettajat rähähtävät nauruun.

Kun väsähdämme laivaporukan solkotukseen, menemme junaravintolaan drinkille. Otamme hotshotit. Istumme pöytään, jossa kaksi miestä turisee olutlasit kädessään. Ulkona rätkii räntää, ohitamme juuri Hämeen kauniin linnan, jonka varjo pälyilee Vanajaveden tummasta pinnasta. Toisen miehen jutuista pääsen selville, että hän on toiminut kirjeenvaihtajana Varsovassa. Hän puhuu hyvin rivosti entisestä puolalaisesta vaimostaan. Varsovassa mies tutustui bolivialaiseen opiskelijaan, joka oli maanpaossa. Hän perusti tämän kanssa kirjakustantamon. Se ei menestynyt lainkaan, sillä puolalaiset eivät kuulema lue mitään. Erästäkin runokokoelmaa he kauppasivat vuoden – turhaan.  Sitä oli lopulta jaettava kadulla ilmaiseksi, jotta varastosta olisi päästy eroon. Mies lausuu runon tästä kokoelmasta:

”Ei hopeasuoni Oruron kivillä / ei Auringon heijastus pilvestä / kimmellä kauniimmin kuin rakastettuni katse / suudelman jälkeen puistossa / vaikka yö jo saartaa La Pazin / mustat kissat hiipivät taivaalle / ja kuiskaukset täyttävät vuoret”

Miehet alkavat itkeä. Tympääntyneinä kiskaisemme hotshotit naamariin ja palaamme vaunuun. Siellä ilo on irrallaan, ristelyporukka on aukaissut pullot. Metelistä huolimatta nukahdan hetkeksi ja näen unta palavasta kynttilästä. Se on viety pihalle tuiskuun, mistä se rynnistää koputtamaan ikkunaa ja vaatii liekki hulmuten päästä sisään.

VI ANLÄNDER INOM KORT TILL TAMMERFORS!

Pujahdamme asemavilinästä suoraan Kauppahalliin, josta ostamme mustaa makkaraa ja puolukkahilloa. Syömme ahnaasti, silmät päässä palaen. Sitten onkin suunnistettava Särkänniemeen. Kylläpä luminen huvipuisto on alakuloinen näky! Menemme Näsineulan ravintolaan. Maisema salpaa hengen: tuolla Pyhäselkä, tuolla rahiseva Pispalanharju, tuolla Kristillinen Kotitalousopisto, tuolla vuosisadan vanhat tehdaskasarmit, arvoituksellisina höyryten, ihmisen menneistä loiston päivistä tarinoiden. Silloin istui romukauppias Antti Hurinki Hämeensillassa yömyöhään ja rahaa riitti – sitä suorastaan pursui taskuista.

Tilamme oluet ja jäämme pyörimään. Parin kierroksen jälkeen alamme kertoa elämämme tarinaa toisillemme, katsemme omenaisin silmin kaupungin tuuliin ja haaveilemme siitä, mitä meistä piti kerran tulla. Takanamme istuu japanilaisia liikemiehiä paikallisen isäntänsä kanssa. Eräs seurueen daameista pelkää tällä korkealla paikalla, hän puristaa nyrkit valkoisina pöydänreunaa, silmät ovat kiinni.

Viidennen kierroksen jälkeen tarjoilija tulee hätistelemään meitä ulos. Olimme juuri päässeet keskustelussamme pureutumaan toistemme perimmäisiin vikoihin. Kaikki muut ovat lähteneet. Torni ulvahtelee pyöriessään surumielisesti. Pyydämme tarjoilijaa tilaamaan taksin ja laskeudumme hissillä alas. Kömmimme lämpimään autoon ja päätämmekin ajaa taksilla Helsinkiin saakka. Nyt voi vaikka nukahtaa.