Maa kierii varjoistaan kamalasti natisten, luonto valaistuu ihmeellisesti. Tuollainen hento ja samalla voimakas kevään vihertävän punerva valo, joka tekee kasvit-linnut-hyönteiset kaikki ihan hulluksi. Meillä kävi joku ihminen kauppaamassa perunoista tehtyjä postikortteja, eiväthän ne kummoisia olleet, jos niitä vertaa joihinkin hajuvedentuoksuisen tavaratalon ylväisiin lajitelmiin, niihin, jotka on nostettu pylvääksi keskelle salia kuin jokin toteemi, niissä korteissa kuulkaa on aina kuultoa menoa ja väriä yllin kyllin. Mutta kaupustelija oli surullisen näköinen, hänen oikea kätensä roikkui kummallisessa asennossa ja jotenkin häntä vain kovasti sääliksi kävi, niin että ostin häneltä tukun kortteja. Saahan niistä sitten vaikka perunalientä, jos ei keksi kaikkiin mitään kirjoittaa. Ei minulla nyt ole edes ketään, jolle voisi yhtikäs mitään kirjoittaa, oli kyllä joskus yksi eerikki ja nyyrikki, avopari, joka asuu susilauman keskellä jossakin idässä. Heitä tapasin viimeksi parikymmentä vuotta sitten, silloin vielä matkusteltiin ja jossain etelässä se oli, sen muistan, sillä meri oli suuri ja karvainen ja tuoksui ihan erilaiselta kuin kotovedet. Siellä heidät illan tullen tapasin, ”törmättiin”, niinkuin sanotaan, naureskeltiin ja taivasteltiin elonpäivien kulumista. Eivät he juuri päiväsaikaan missään suostuneet liikkumaan, olivat hämärän ystäviä, kuten itse sanoivat. No, minä sanoin sitten hyvää jatkoa ja näytin ainoaa hammastani kohteliaisuuden merkiksi, se oli kädessäni. He nyökkäilivät ja samanaikaisesti kuin paijailivat selkä kyyryssä jotakin olentoa, jota ei ollut.