Synnyin Nurmijärvellä viime vuosisadan alussa; ikää siis on minulle karttunut reilut sata vuotta. Iästä puheen ollen, toisinaan olen nähnyt, kuinka joku eläkeikää lähenevä dirika laulaa juhlissaan Sinatran My Way:tä ja herkistyy kyyneliin. Hän kätkeytyy tällaiseen nyyhkyperseilyyn ja liikuttuu omasta erinomaisuudestaan. No, minun vinkkelistäni katsoen hän on vielä nuori ja toivon, että elämä opettaa hänet huomaamaan, etteivät hänen tekemänsä ratkaisut kenties niin loistavia ja omaperäisiä olleetkaan, vaan umpisurkeita.

Nurmijärvi oli jo lapsuuteni aikaan viheliäinen pitäjä, maankuulu vitsauksistaan, kuten esimerkiksi veripelloistaan ja vesihiisistään. Hiidet terrorisoivat, paitsi pitäjää, myös sen ulkopuolisia alueita ja ne olivat etsintäkuulutettuja koko maassa. Kerran muistan nähneeni vesihiiden, se hiihti oksasuksillaan kesällä  metsässä, hyvin laiha se oli ja pitkäraajainen, pää muistutti suurta lehmän kalloa. Se ei nähnyt minua, mikä oli onni, sillä se olisi varmasti syönyt minut. Kerroin äidille tapauksesta ja hän kertoi nimismiehelle. Metsässä suoritettiin laajoja etsintöjä, mutta vesihiittä ei löydetty. Ehkä se oli karannut johonkin metsälampeen. Veripelloista en muista mitään, mutta luulen että ne liittyivät johonkin taruun verilöylystä, joka muka olisi toimeenpantu joillakin pelloilla, jotka sitten olisivat värjäytyneet verestä punaisiksi. Nimitys veripelto ehkä vain viittaa jonkin sienen riivaamaan viljalajiin, luultavimmin ohraan.

Vanhempani olivat käsityöläisiä, isä oli kehnohko itseoppinut suutari ja äiti kutoi kankaita, sai joskus rahaakin, jos joku erehtyi häneltä jotain tilaamaan. Muistan jonkun tilanneen häneltä leningin, joka sitten valmistuttuaan oli aivan muodoton, paremmin perunoille sopiva kuin hienolle rouvalle, joka lähti kirkuen tönöstämme nähtyään lopputuloksen. Etumaksua äiti ei palauttanut, eikä rouva sitä tullut muistaakseni peräämäänkään. Äiti oli laiska, mieluummin hän vain poltti marisätkää ja istui tahraisessa klänningissä saappaat jalassa portailla, sylkimässä ja raapimassa itseään. Isä teki kenkiä, usein kenkäparista kuitenkin tuli erikokoinen eikä se tietenkään kelvanut kuin sioille. Misku-Matille ne kelpasivat, mutta hänellä olikin erikokoiset jalat. Kävin äidin kanssa Helsingin torilla myyjäisissä. Äiti möi kangastekeleitään, minä myin jostain varastamaani kananpaskaa. Muuan mies ystävällisesti osti tuohirasiallisen paskaa ja siveli sitä kaulalleen, en tiedä, miksi. Ehkä hänellä oli joku ihotauti. Minulle jäi jo varsin nuorena kassan hoitaminen näillä myyntireissuilla, vähistä kertyneistä tuloista muistan pihistäneeni aimo osan. Äitiä ei raha kiinnostanut, hän vain halusi tarkkailla ihmisiä ja nauraa näille. Hän piti kaikkia itselleen tuntemattomia typeryksinä ja suurinta osaa tuntemistaankin.

Köyhää ja kovaa meillä kotioloissa oli. Asuimme hylätyssä talossa ilman mitään lupia ja pelkäsimme karkotusta, koska olimme tuikean Erkkilän kartanonherran mailla.  Mökki oli mäenrintessä savimaalla ja se liukui hiljalleen alaspäin. Pelkona oli, että se ajautuisi pellolle, jolloin Erkkilä olisi varmasti asiaan puuttunut. Pellon takana virtasi joki; minä haavelin, että mökki valuisi sinne saakka ja huuhtoutuisi tulvan aikaan virran vietäväksi. Meillä ei ollut kotieläimiä, paitsi koira Herrantuutti. Se oli sekarotuinen kiukkuinen piski, mutta minua se sieti hyvin ja leikin sen kanssa paljon. Se osasi pelata korttiakin, pelasimme usein marjapussia.  Maitoa äiti kävi lypsämässä salaa takaniityllä laiduntavilta lehmiltä. Herrantuutti vihasi lehmiä ja lehmät vihasivat sitä. Kerran lehmät saarsivat sen niityllä ja olisivat varmasti puhkoneet sarvillaan ellen olisi kirkuen syksynyt niiden sekaan huitomaan isolla karahkalla, jolloin Herrantuutti pääsi livahtamaan ringistä.  Isä lähti toisinaan ryyppyreissulle Forssaan. Hevosen ja rattaat hän varasti naapurilta. Vanhempani olivat metsänhengistä kiinnostuneita ja kävivät uhraamassa niille salaa, vaikka Tapion pöytä olikin kaukana, syvällä metsän siimeksessä. Minulla oli neljä sisarusta, jotka kaikki ovat jo kuolleet. Kaksi veljistä kuoli keskinäisessä nyrkkitappelussaan, kolmas tapettiin talvisodassa. Isä meni punikkina kansalaissotaan ja hänet tapettiin jossakin metsässä, kun hän yritti teloittajilta karkuun. Sisko eli melkein yhdeksänkymppiseksi. Vihasin häntä aina, koska hän oli niin paljon kauniimpi kuin minä.  Minulla oli nuoruudenihastus kotipitäjässäni jo varhain, sellainen suvihässijä, joka toi väriä elämään. Olen kaivannut häntä myöhempinä vuosinani ja vielä viime aikoinakin lämpöiset muistot ovat eläneet, vaikka mies kuoli jo nuorena ties mihin penikkatautiin.  Kyllä minulla seuraa olisi ollut muutenkin, äveriäitä talonpoikaisläskimahoja vaikka kuinka paljon.

Muistan kuinka kerran loppukesästä olin vanhempieni apuna perunannostossa, meillä näetsen oli pieni pläntti perunalla Erkkilän herran mailla. Siinä meni koko päivä enkä huomannutkaan, että hämärä oli vaivihkaa hiipinyt yllemme ja minun oli lähdettävä polkupyörällä ajamaan takaisin Helsinkiin, josta olin vuokrannut itselleni asunnon. Lähdin ajamaan, ja pelkäsin hieman, koska erityisesti Keimolan korpimaantie oli suorastaan kuuluisa ryöstömurhistaan ja raiskauksistaan. Alkumatka meni ihan rattoisasti, minulla oli seuraakin. Muuan vanha mies, joka sanoi väitti olevansa  Juuda Keriotin kaupungista, ajoi kanssani ja me rupattelimme yhtä ja toista. Hän kertoi, että hänen vaimonsa osasi leijua ja oli leijunut aina Merkuriuksen planeetalle asti, ennenkuin siipiä alkoi Auringon hehku liikaa korventaa. Merkuriuksen yllä leijaillessaan hän oli nähnyt, kuinka koko Auringolta suojassa oleva planeetan puoli oli yhtä tasankoa ja se tasanko oli täynnä jättimäisiä ristejä, joissa kussakin roikkui joku ristillä. Se oli kummallista. Kohta mies sanoi, että voisin jo mennä, sillä hän ei jaksanut ajaa näin lujaa. Kun tulin viimein Keimolan korpeen, muuan synkännäköinen isokokoinen mies ilmestyi kuin saatana tyhjästä seuraani ja kysyi, oliko minulla lainata pumppua. Ei ole, vastasin ja hetken emmittyään hän jatkoi matkaa eteenpäin kohti Helsinkiä. Minä hidastin omaa vauhtiani, koska en halunnut olla hänen seurassaan. Näin että mieskin alkoi viivytellä, joten katsoin parhaaksi kääntyä. Ajoin niin kauan takaisin päin, että yhytin vanhan miehen, tämän Juudan, ja lähdin ajamaan hänen kanssaan uudelleen Helsingin suuntaan. No, se synkännäköinen mies tulikin meitä vastaan, mulkaisi minua vihaisesti ja meni menojaan. Ajattelin, että hän menee korpimaantielle vaanimaan uutta uhria. Juuda jätti pyöränsä parkkiin Vantaankoskella, siellä oli mökki, johon hän oli menossa ryyppäämään muiden opetuslapsien kanssa. Minä ajoin kaupunkiin saakka, kotiini Kasarminkadulle.  

Tarkoitukseni oli lähteä opiskelemaan, mutten löytänyt mitään mielenkiintoista alaa, joten aloin tehdä ompelijan töitä eräässä Huttusen vaateliikkeessä. Emil Huttunen oli tunnettu seurapiirihomo ja tuhlasi rahojaan Seurahuoneella ja milloin missäkin. Aloin  pian kyllästyä yksinäisyyteen vuokrakämpässäni Kasarminkadulla ja lähdin metsästämään kaksilahkeisia tanssipaikoista, joita svengaavassa Helsingissä siihen aikaan  oli runsaasti. Iskin Palladiumista Jussin ja hän se olikin kova poika nussimaan, herran jestas sentään. En minä sitä suuremmin rakastanut, mutta hällä väliä, naimisiin mentiin ja kaksi potraa kakaraa meille syntyi, ensimmäinen ennen sotia. Muutimme asumaan pieneen luukkuun Helsingin Alppilaan, puukerrostaloon. Sodan aikana minä koin ensimmäiset etiäiseni, öinen ääni kehotti minua lähtemään Helsingistä. Menin lapseni Toivon kanssa, jota minä sanoin Epätoivoksi, maammoni helmoihin Nurmijärvelle ja juuri niihin aikoihin alkoivat Helsingin rajut pommitukset. Pommien sytyttämät tulipalot loimottivat Nurmijärvelle saakka. Kenties omani ja pojan henki näin säästyi. Jussi oli sodassa, jossain IT-patterissa se värjötteli Kannaksella.

Helsinkiin palattuani ryypiskelin yksikseni ja kaikenlaiset vainoojahenget kiusasivat minua. Unettomuus alkoivat noihin aikoihin vaivata minua niin, että välillä istuskelin yöllä talon pikikatolla ja ulvoin Kuuta, pommitusuhasta lainkaan piittaamatta. Kerran pääsiäisenä kokeilin luudalla lentoakin ja hyvin se sujui, liu’ uin varsiluudallani kattojen yllä ja laulaa loilotin suvivirttä. Kahvit olisin keittänyt, jos luudalla vain kaffepanna olisi roikkunut. Naapurissa asunut rouva oli nähnyt lentelyni ja kutsui minut tutustumaan vastaperustettuun Luonnonvoima-yhdistykseen, johon oikopäätä liityinkin. Siellä opiskeltiin ahkerasti Mustaa  kirjaa, mikä oli tullut minulle jo rakkaaksi. Teimme kaikenlaista, valmistimme luutia,  harjoittelimme leijumista, lentelimme pommitusten välissä ristiin rastiin Helsinkiä ja kävimme rauhallisempina aikoina Helsingin ulkopuolella metsissä palvomassa ikipuita, joiden voimaa imimme itseemme. Puulla on niin luja luonto ja tahto, että se pystyy olemaan paikoillaan, suuremmin liikkumatta, koko elämänsä. Tällaista lujuutta mekin opettelimme. Jokaisen yhdistykseen kuuluvan tuli seistä viikon ajan liikahtamatta paikoillaan metsässä ja keskittyä hengittämiseen. Kun siihen tottui, se tuntui taivaalliselta, vähä vähältä alkoi myös hienoisesti heilahdella ja huojua tuulen vireessä kuin puut ikään. Perehdyimme myös monenlaisiin loitsuihin, joiden avulla pystyimme manaamaan esiin muun muassa mammuttien henkiä. Ne vasta huumorintajuista porukkaa olivat, kertoivat muinaisesta maallisesta vaelluksestaan. Ne vitsailivat ihmisen suurista luuloista itsestään, kuinka ihmiset kuvitteli olevansa jotakin keihäineen, joilla he metsästivät eläimiä. Mammuttiylimysten hengillä oli suunnitelmia ihmisen varalle, eivätkä ne olleet mitään miellyttäviä, sen voin tässä sanoa.

Jussi palasi sodasta ehjin nahoin, karvaiset kassit pullollaan. Tyhjennys alkoi heti ilman seremonioita ja kohta Epätoivolle syntyi pikkusisko Ilma, jota aloin kutsua Ilmavaivaksi. Sodan jälkeinen aika oli huonoa ruoan ja vaatteiden suhteen. Jouduin tekemään lapsille vaatteita kaatopaikoilta löytämistäni vanhoista kalaverkoista, perunoista, vanerista ja hauenluista. Ruoaksi oli joka päivä perunasosetta, johon saatiin joskus vähän lihaakin joukkoon. Jussi innostui ryyppäämisestä ja mehän nussittiin ja dokattiin vuoron perään. Yritin saada Jussia mukaan Luonnonvoimaan manaamaan henkiä. Kerran hän oli jo lähdössä istuntoon ja odottelin häntä ulko-ovella, mutta hän huitaisi viime hetkellä äkeästi kädellään ja rojahti viinapullonsa kanssa vanhaan pierunhajuiseen nojatuoliinsa.    

Minun piti myös käydä hoitamassa äitiäni Nurmijärvellä. Hän ei enää suoriutunut kaikista asioistaan mutta osasi olla aika vittumainen, jos häntä yritti auttaa. Hän ei esimerkiksi olisi antanut minun siivota ja yritti lyödä minua paistinpannulla, kun kiellosta huolimatta tulin keittiöön pesusoikon kanssa. Käytin häneen manausta, joka paiskasi hänet tuoliin loppupäiväksi ja siinä hän pysyi, kasvoillaan mykkä kauhu. Minua vitutti sen verran rankasti, että lähdin siivouksen jälkeen hiihtämään. Pimeässä metsässä katselin puiden välistä loimottavaa tähtitaivasta. Sieltä kuului raivoisaa mylvintää. Jokin suunnaton olento, ehkä Jumala, sätki, potkiskeli ja rimpuili olemisen tuskassa taivaan pihalla niin että koko avaruus huojui ja tärisi. Noiduin puut avukseni ja ne taivuttivat oksiaan ja latvaansa ja muodostivat latuni ylle suojaavan kujanteen. Pakkanen oli kiristymässä ja ilmassa tuntui savun hajua. Noitien polttoilma, ajattelin ja hiihdin kiireenvilkkaa takaisin maammoni mökille. Vapautin hänet tuolimanauksesta, loppuillan ryyppäsimme ja pelasimme räsypokkaa. Vinoilin hänelle hänen rypyistään ja veltostuneesta ihostaan, hän pilkkasi minua utaremissiksi ja läskiperseeksi. 

Kerran hän maakellarista viinapottua noutaessaan sai viiltävän kovan päänsärkykohtauksen. Hän meni petiinsä pitkälleen ja voihki suureen ääneen.Pelästyin ja molotin vuoteen vieressä serbokroatilaisia pahanhengen manausloitsuja. Hän alkoi nauraa hysteerisesti ja aivan kirjaimellisesti kuoli nauruun, ilmeisesti suoni hänen päässään repesi tai jotain. Se ainakin oli komea lähtö. Hautasin hänet ylösalaisin maakuoppaan ja manasin vartiolinnun haudalle valvomaan, ettei hän enää nousisi haudasta. Kummittelu oli ollut hänen esiäideillään yleistä ja kummituksista tuli taloille todellinen riesa; vasta tämä ylösalaisin hautaaminen oli lopettanut vainajahenkien turhanaikaisen juoksentelun.

No, sitten Jussi otti ja kuoli putoamalla lipeäaltaaseen tehtaalla. Tottakai se otti luonnolle, mutta sain kyllä leskeneläkkeen, niin että se vähän lohdutti. Koska en ollut saanut Jussia innostumaan noituudesta, pakotin Epätoivon ja Ilmavaivan kalliille noitakurssille, jossa he joten kuten oppivatkin noitumisen alkeita. He onnistuivat noitumaan opettajansa luokkahuoneen kattoon, kun tämä oli ensin torunut muuatta koulukiusattua tyttöä jostakin läksyasiasta. Olin heistä hyvin ylpeä. Minun piti sitten taas menemäni työhön. Heitin vähän aikaa keikkaa hutsuna ja se oli aluksi ihan okei, mutta pian minua rupesi tympimään miesten kovakouraisuus ja kuolainen klähmiminen ja päädyin lopulta jäätelokioskille myyjäksi. Kuumina kesinä se työ kyllä kävi laatuun, asiakkaita oli paljon ja kaikki olivat hyväntuulisia. Eräänä kesänä taas oli ihan helvetin kylmä ja satoi melkein joka päivä niin ettei silloin jäätelöä paljon mennyt. Paikallispomo, lihava ruututakki patu kävi haukkumassa minut pystyyn huonosta myynnistä, mutta minkä minä säälle voin. No, otin häneltä poskeen siinä kioskissa ja hän rauhoittui ja sain jopa pienen palkankorotuksen.

Tunsin hyvin myyntiketjun muut kioskimyyjät eri puolilta kaupunkia, sillä me olimme kaikki noitia samasta yhdistyksestä. Eräänä talvena lähdimme koko porukka Kanarialle. Dokasimme ja bailasimme pari viikkoa. Sillä reissulla tutustuin Ronaldoon, joka esitteli minulle kotikaupunkiaan, nussi minua hartiavoimin ja opetti espanjaa. Suuri meriallas oli juuri valmistunut Puerto Cruziin ja sitä ihmettä kaikki tulivat pällistelemään ympäri saarta. Siellä oli hyvin rauhallista makailla ja ottaa aurinkoa; aina välillä sai muurin takaa päälleen Atlantin aallon herakan tyrskäyksen. Ulappa oli tällä kohden hyvin kaunis ja valo ja varjo leikkivät ihmeellisesti, kuin elävät  olennot, raskailla aalloilla. Ronaldolla oli erikoisvalmisteinen auto, koska hänellä oli kolme kättä ja niille kaikille piti olla jotakin tekemistä. Vaihdekeppejä oli kaksi, Ronaldon kummallakin puolella. Auto kävi sianpaskalla, jota oli suuressa laatikossa auton takaosassa. Hyvin ekologinen vempele siis, eikä paskaa koskaan ole ollut maailmassa liikaa. Ronaldo tarjoutui ajamaan kanssani halki Euroopan saavuttuamme laivalla Cadiziin ja saattelemaan minut takaisin Suomeni porteille. Jossain Travemunden lähistöllä bussi ohitti meidät ja töytäisi autoamme niin, että se meni kyljelleen ja sitten vielä toiselle kyljelleen, oli kuin olisi veneessä ollut. Kuulin kuinka takakontin paska hölskyi laarissaan puolelta toiselle sekin. Minä pelästyin ja hoin kaikkia tietämiäni suojaloitsuja, mutta Ronaldo vain nauroi ja puristeli tissejäni vapaalla kädellään. Jokusen kilometrin ajoimme kahdella pyörällä ennenkuin auton kori raskaasti vinkuen putosi taas kaikille neljälle tassulleen. Matka jatkui kunnes olimme törmätä autojonoon. Jossakin edessä päin oli sattunut henkilöauton ja bussin törmäys ja kun pääsimme kolaripaikalle, näimme tiellä irtonaisia päitä, jotka puhuivat toistensa kanssa vilkaasti ja huitoivat ja elehtivät irtonaisilla käsillään, joita lojui metrien päässä toisistaan. Eräskin tyyppi hyppi tiellä tasajalkaa kiukusta, ilman päätä.   

Sain lopulta, vuosien taivuttelun jälkeen suostutelluksi Ronaldon muuttamaan Suomeen, vaikka hän pitikin Suomea armottomana junttilana. Hän muutti luokseni uuteen asuntooni Korsossa. Epätoivo ja Ilmavaiva olivat jo siinä vaiheessa muuttaneet pois kotoa. Ronaldolle ei kolmikätisenä ensin tahtonut löytyä töitä, hän pelasi ajankulukseen pienessä ringissä korttia ja onnistui vikkelyytensä ja monikätisyytensä takia huijaamaan rahaa pelitovereiltaan. Lopulta hänelle löytyi töitä postin lajittelussa. Hän toimi myös rattopoikana paikatakseen taloustilannettamme ja olikin muhkean alapään varustuksensa takia hyvin suosittu varakkaiden naisten hupina. Menimme avioon ja ehdimme olla naimisissa kolmisen vuotta. Hyvää aikaa se oli, mutta kaiki hyvä loppuu ajallaan. Ronaldo kuoli tukehtumalla kerran päivällispöydässä marsipaaniin, enkä ehtinyt häntä pelastaa. koska olin juuri silloin viemässä roskia.

Jäin sitten toistamiseen leskeksi. Ronaldolta jäi perinnöksi tukku pelivoittoja ja pankkitili, jossa oli sievoinen summa rattopoikakauden ansioita. Lisäksi jäi se auto. Opettelin ajmaan sitä, vaikken ajokorttia koskaan hankkinutkaan. Aika usein poliisi pysätti erikoisen kulkuneuvoni ja kun huomasi, ettei minulla ollut korttia, ryhtyi oitis kirjoittamaan sakkolappua ja uhkasi takavarikoida auton. Silloin aina käytin loitsutaitoani ja sain poliisin autuaasti unohtamaan koko asian. Auton kanssa kävi lopulta köpelösti, kun kerran ajoin sillä tutustumaan vastavihittyyn kauppakeskukseen. Ovilla oli tungosta ja kaikki paikat olivat putsplankattuja ja uutuutta kiiltäviä. Parkkipaikalle tullessani paskasäiliö räjähti ja sianpaska lenteli laajalle alueelle ja tahri paikkoja ja juhlapukuisia kutsuvieraitakin. Jätin auton siihen ja poistuin paikalta luudallani.

Lisää harmia sain harmaakaihileikkauksesta, joka meni jollakin tavalla pieleen. Ainakin silmät alkoivat vuotaa ja ajoittain tuntuu kovaa kipua. Tästä silmäkirurgista tosin ei ole enää huolta, noiduin hänen sammakoksi ja hän taitaa tälläkin hetkellä olla pantavana jonkin keväisen lammikon pohjassa. Sain Luonnonvoimayhdistykseltä esitteen heidän vanhainkodistaan Vihdissä ja päätin myydä asuntoni ja muuttaa sinne. Paikka on kartanomainen rakennus aivan Kirkkojärven rannassa ja kaikilla noidilla on oma viihtyisä lukaalinsa. Ruokaa valmistetaan yhteiskeittiössä ja meillä on oikein hauskaa keskenämme. Eräänä juhannuksena muutimme järven viinaksi ja kyllä riitti sinä mittumaarina huutoa, riemua ja mekastusta rantamökeissä. Kaikkea en muista, mutta jossakin vaiheessa oli liidellyt ilman luutaani, ilkosen alastomana pilvien lomassa. Tällaista hauskaa meillä täällä on.