Valo viipyilee jo.

Aamut hiipivät esiin yhä aikaisemmin,

päivä pitenee.

Maa kääntyy radallaan raskaasti naristen.

Tikat valpastuvat ja nakuttavat viestejään:

ne ovat huomanneet jotain.

Meren jää on yhtäaikaa kellertävää, siniharmaata, mustaa.

Metsä kahahtelee, jääpisarat kimmeltävät rungoilla.

Luonto odottaa.

Porealtaassa kellahteli aamulla irtonainen miehen pää.

Kuusissakymmenissä, kaljua, uurteiset kasvot,

silmät ummistetut, suu vähän väärällään,

niin että näytti kuin hän olisi vinosti hymyillyt.

Hänen ylösalainen päänsä vielä kerran

peittää pohjoisen taivaan,

taivaan, jonka alta etäisyys mihin tahansa

on yhtä pitkä.

Dietrich Buxtehude (1637-1707) oli barokkimusiikin suuri mestari ja urkuvirtuoosi. Bach käveli satoja kilometrejä pitkin Saksanmaata kuulemaan Lyypekin Marian kirkkoon hänen konserttiaan. Joku on väittänyt Bachin kulkeneen koko matkan paljain jaloin, mutta se lienee sentään liioittelua. Matkasta on kuitenkin säilynyt Bachin suuri ryhmyinen kävelykeppi, jota nykyisin säilytetään Eisenachin museossa. Kävelykeppiä nuori Bach tuskin sinänsä olisi tarvinnut, mutta olihan se mukava seuralainen matkalla ja sitä saattoi tarvittaessa käyttää petojen hätistelyyn. Samaan konserttiin, jossa vanha mestari musisoi, tuli myös nuori Händel, sillä hänkin oli kovin vaikuttunut Buxtehudesta.

Konsertin jälkeen nämä kaksi nuorta fania kävivät pyytämässä nimmarit Buxtehudelta vihkoihinsa, joihin he olivat konsertin aikana kopioineet kaikkea kuulemaansa. Sitten Bach ja Händel lähtivät  parantamaan maailmaa lyypekiläiseen oluttupaan. He rohkenivat pyytää oluelle persoa Buxtehudeakin mukaansa, mutta tämä kohteliaasti kieltäytyi, olihan hän jo seitsemissäkymmenissä. Bach ja Händel joivat olutta ja keskustelivat musiikista, mutta loppuillasta Bach riitautui erään vahvasti juovuksissa olleen papin kanssa, joka oli herjannut Buxtehudea maailmallisiin ajatuksiin houkuttelevan musiikin säveltämisestä. Bach ehti saada pari nyrkiniskua väkevältä papilta, ennenkuin Händel ehätti paikalle. Yhdessä tuumin he kaatoivat raivosta karjuvan papin kapakan lattialle. Tämän jälkeen Bach ja Händel heitettiin ulos.

Syystä tai toisesta he eksyivät toisistaan pimeässä yössä. Bach kompuroi yksinään pitkin utuun verhoutuvaa nummea ja haki yöpymispaikkaa. Majapaikkaa ei kuitenkaan löytynyt. Kuun valossa hän näki metsässä paksun saarnirungon ympärille kietoutuneen käärmeen, joka sähisi hänelle kiukkuisesti. Bach kulki vielä kilometrejä metsämaata, ennenkuin uskalsi käydä levolle viittansa päälle suojaisaan pensaikkoon. Aamulla kotimatka alkoi.

Bach ja Händel saivat myöhempään tuotantoonsa kosolti vaikutteita Buxtehuden musiikista ja jäljittelivätkin sitä ahkerasti.