Virkamiehen päiväkirja

“Nyt minulla ei ole aikaa!”, hän tiuskaisi ja viskasi korista kourallisen puolukoita päälleni. Ne olivat huurteessa ja kirvelivät kasvoihin osuessaan ihmeellisesti. En kuitenkaan hennonut suuttua hänelle, sillä olinhan tuntenut hänet jo nuoresta saakka. Myöhemmällä iällään hän oli kunnostautunut hengenpelastajana, jonka apuun turvauduttiin tämän tästä. Tiesin kokemuksesta, että hänen taivuttelunsa oli turhaa, joten toivotettuani hänelle hyvää aamun jatkoa käännyin tielle ja lähdin talsimaan kaupunkiin päin. Itse asiassa en tarkalleen tiennyt, mihin tie veisi, mutta oli olemassa vanha sanonta siitä, että kaikki tiet veivät kaupunkiin. Hän taisi katua kiivauttaan, sillä jonkin matkaa tarvottuani hän huusi perääni. Käännyin katsomaan. Olin yllätyksekseni ehtinyt jo kovin kauas; hän näkyi enää pienenä pisteenä metsänlaidassa. Heilutin hänelle rauhoittavasti kättäni, käännyin ja jatkoin matkaa. Hän huusi vielä jotakin, mutta en saanut siitä selvää. Tielle oli levitetty paksusti hiekkaa, joka upotti jalkojen alla. Päivästä oli tulossa kuuma, sillä linnut liisivät jo varhain pellon yllä hyönteisiä pyydystämässä. Täällä lenteli merkillisen suurikokoisia hyönteisiä; niillä oli monta siipiparia, ne olivat pikimustia ja pitivät lentäessään römeää ääntä. Jos olisin ollut pikkulintu, olisin niitä kyllä pelännyt.

Mieleeni muistuu sellainen tapaus, kun me kaksi kaupunkilaispoikaa olimme eräänä kevätpäivänä maalla mummoni mökillä. Olimme hyvin kiinnostuneita todellisuuden olemuksesta ja keräsimme vihkoihimme kaikenlaista luontoa, eläimiä ja avaruuden olioita koskevaa tietoa. Maalla aioimme hankkia itsellemme linnut lemmikeiksi. Jälkeenpäin ajatellessa tekomme oli typerä, mutta eipä sitä enää muuksi voi muuttaa. Eräässä valtavan ihanasti humisevassa, taivaaseen asti ulottuvassa koivussa oli kottaraisenpönttö. Kiipesin ylös, nostin pesäpöntön kannen ja otin sieltä kaksi punaista, kirkuvaa karvapalloa. Pesään jäi vielä yksi poikanen, joten ainakin se oli myönteinen seikka. Minulla on lisäksi sellainen tieto, että tästä silloin vielä sokeasta rääpäleestä varttui myöhemmällä iällä arvostettu valtiopäivämies. Tätä iloa sumentaa hieman se, että hän on vanhoillinen, mutta ehkäpä tuo lapsuuden karu tapahtuma osaltaan selittää asian. No niin, meillä siis oli nyt linnunpoikaset. Laitoimme kummankin omaan häkkiinsä ja ruokimme niitä madoilla ja jauhelihalla. Aina syöttäessämme niitä vihelsimme kimeästi. Ne tottuivat nopeasti tähän merkkiin ja aukaisivat kitansa ammolleen. Kuinka yksinäiseksi ne ovatkaan mahtaneet tuntea itsensä! Häkit veimme kaupunkiin ja pidimme niitä kumpainenkin kotonamme. Ne oppivat puhumaan suunnilleen yhtä aikaa, mikä ei ole hämmästyttävää, olivathan ne sisaret. Yllättävää oli se, että kummankin ensimmäiseksi lausuma sana oli ”vori”. Emme tienneet, mitä se tarkoitti, mutta jälkeenpäin olen ajatellut niiden tarkoittaneen sanaa ”vuori”. Molemmat linnut kuolivat yksinäisyyteen hyvin nuorena. Toivon, että ne nousivat henkimaailmassa siivilleen tarkoittamansa vuoren ylle.

Kauniilla ilmalla tuolta kukkulalta näkee todella kauas, menneisyyteen saakka. Minulla ei ollut siihen vastaan sanomista, olin juuri toipumassa vaikeasta sairaudesta, jonka aikana ihmiselle kasvaa tilapäisesti siivet. Niillä olin toki paljon lennellyt ja saanut viranomaisilta lukuisia varoituksia, joista joitakin saattoi pitää selvinä uhkauksina. Kerran liidellessäni sinitaivaalla perääni lähti musta hävittäjälentokone. Se lensi aivan lähelle, niin että korvani menivät lukkoon moottorin raastavasta karjunnasta. Tein äkkisyöksyn ja loiskahdin suolampeen. Olin kuulevinani taivaalta vahingoniloisen, pilkallisen naurun. Minun oli vaikea pidätellä itkua kunnes hätkähtäen huomasin, että lumpeenlehden pinnalla istui sammakko, joka tuijotti minua säikähtäneenä. Silloin lepyin ja sukelsin pinnan alle. Suolampien vesi on miltei mustaa, mutta jotakin hyvin kirkasta ja kimaltavaa hohti pohjasta. Olisiko siellä kätketty kulta-aarre, josta vanhoissa saduissa kerrotaan? Ponnistin voimani ja ulotuin juuri ja juuri pohjaan saakka. Kimaltava esine olikin suuri kivi, jonka
pinnalla auringonvalo leikitteli. Minä yritin sitä nostaa, mutta eihän se hievahtanutkaan. Päätin jäädä siihen yöksi ja kerätä voimia.
 

Minä en ehtinyt pakkaamisessa vielä puoliväliinkään, kun hän tuli. Hän pyyhki pisarat vaatteistaan ja alkoi kaivella taskujaan. Sieltä nousi esiin kummallisia myttyjä, joihin hän oli kätkenyt jotakin. Riensin pöydän luo, johon hän laski aarteitaan. Otin hänen huomaamattaan yhden mytyistä käteeni ja rupesin aukaisemaan sitä. Siinä oli monta tiukkaa solmua ja yrittäessäni niitä aukaista huomasin, että kangas vastusteli aikeitani ja jo kertaalleen aukaistut solmut pyrkivät uudestaan menemään kiinni. Minua tämä pelotti. Kangas oli kuin jokin elävä olento, pieni vartija, joka suojeli sisällään piilevää salaisuutta. Äkkiä hän huomasi puuhailuni ja käski tiukalla äänellä minua palauttamaan mytyn pöydälle. Sen tehtyäni menin hämmentyneenä seisomaan eteisen tuulikaappiin ja katselin ikkunasta ulos. Ikkunalasi oli vanhaa lyijylasia; se oli valunut ja vääristi pahoin maisemaa. Jossakin harjun vaiheilla lensi lintu. Lasin läpi katsoessa näytti siltä, kuin se olisi ehtimiseen törmäillyt puihin, joita harjun päällä kasvoi harvakseltaan. Ikkunasta pisaroita ei nähnyt, mutta ropina peltikattoa vasten kavalsi sateen. Ei se oikeastaan ollut ropinaa vaan melkeinpä yhtämittaista jyminää; pisaroiden täytyi olla todella suuria, lapsen pään kokoisia. Syynä tähän saattoi olla jossakin korkeuksissa kelluva suuri riutta, jonka alkuperää kukaan ei tiennyt.
 

Mietin asiaa enkä sitä sitten lopulta enää kummeksunut. En ollut varma, uskaltaisiko kukaan tovereistani yrittää, mutta itse halusin kokeilla. Minä olin tarpeeksi kauan itkenyt tämän maankolkan surkeutta, nyt oli jo aika tulla muutoksen. Kuten arvelin, muut kaikkosivat vähin äänin taakseen katsomatta. Minä jäin ainoana paikalle, hylätylle metsäaukiolle, jossa hyppyteline seisoi suurena ja epätodellisen tuntuisena. Mitä olikaan mahtanut liikkua sen mielessä, joka oli hökötyksen tänne saakka raahannut? Matkaa lähimpään asutukseen oli useita päivämatkoja ja juuri siksi tuntui hullunkuriselta, että toverini häipyivät kukin tahoilleen muka kiireisiinsä vedoten. Kaikkien olisi joka tapauksessa kuljettava samaan suuntaan, jos he pois täältä mielivät. Aloitin kiipeämisen. Yhdellä loikalla sen päälle ei tosiaankaan päässyt, korkeutta oli sen verran reilusti. Se oli rakennettu metallikehikkoon, joka oli sateen jäljiltä liukas. Kerran kolautin jalkani kipeästi telineenkulmaan. Teline alkoi siristä kesken kiipeämisen. En löytänyt sille mitään selitystä. Telineen päälle pingotettu, melkein läpinäkyvä taso tuntui kumimaiselta ja antoi vain aavistuksen myöden painon alla. Ajattelin, ettei siinä kovin korkealle pystyisi ponnistamaan, mutta kun hyppäsin kaikin voimin ilmaan ja sitten putosin alas, se heitti minut niin korkealle, että näin kauas yli puurajan, tasangolle saakka, jonne nopeimmat tovereistani olivat jo ennättäneet. He vilkuilivat välillä hätäisesti taakseen ja jatkoivat juosten pakoaan.
 

Me tulimme laivalla yli myrskyävän meren. Aallot huojuttivat ja hypyttivät alusta, mutta se ei meitä haitannut, sillä olimme kaikesta matkustamisesta hyvin väsyneitä. Saimme varatuksi hytin ja kävimme nukkumaan. Unessa matkan viimeiset vaiheet vielä kummittelivat mielessäni. Maalaiskaupasta olin varastanut purkillisen viiliä, jota luulin jäätelöksi. Kauppias raivostui ja lähti peräämme. Hän ja kylän miesväki ajoi meitä takaa yötä myöten; pimeässä metsässä välähtelivät taskulamppujen kiilat, kun he meitä etsivät. Me piilouduimme vanhaan perunakuoppaan, jossa oli jonkin suuren eläimen hohtava luuranko. Eivät he meitä löytäneet. Koirien vimmainen haukunta ja miesten kiroilu loittonivat vähitellen; äänet sulautuivat tasaiseksi huminaksi, joka kuulosti etäisen meren pauhulta. Aamun valjettua nousimme kuopasta. Jotakin outoa tässä metsässä oli. Kun kuljimme polkua pitkin, kuulimme aivan selvästi, kuinka hevonen ja rattaat tulivat takaamme kovaa vauhtia. Mutta kun käännyimme katsomaan, siellä ei ollut ketään. Heräsimme laivan hytissä uuteen kirkkaaseen päivään. Kapteeni tarjosi meille varhaisen aamiaisen, kukaan muu ei ollut vielä hereillä. Kun laiva rantautui, ajoimme ensimmäisenä maihin. Aurinko jaksoi jo lämmittää, vaikka aamu oli vasta alkanut. Kotvan autiota tietä ajettuamme meitä alkoi uudelleen nukuttaa. Päätimme pysähtyä ennen kaupunkia ja levätä, sillä voimia tarvittiin. Heräsimme vasta, kun aurinko oli jo korkealla. Ikkunaan koputti karvainen, alaston mies. Kun raotimme ikkunaa, hän kertoi innostuneena, että ensimmäinen ihminen oli laskeutunut Kuuhun. Olimme toki kuulleet lennosta aiemmin, mutta emme olleet odottaneet sen johtavan tällaiseen lopputulokseen.

”Toi saatanan puu pitää kaataa, sen juuret rikkoo viemäriputken ja sitä paitsi se varjostaa”, Immu mutisi itsekseen. Hän asui yksinään kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa, seuranaan hänellä oli vain sekarotuinen Pilsu-koira. He olivat juuri olleet lenkillä. Pilsu oli jäänyt nuuhkimaan jotain, Immu oli ärähtänyt ja kiskaissut lujasti remmistä, vaikkei heillä ollut kiire minnekään. Pilsu tunsi itsensä maailman yksinäisimmäksi olennoksi. Immu sytytti pöydän ääressä tupakan ja sai ankaran yskänkohtauksen. Hänen suustaan lensi limainen yskös, joka osui Pilsun vesikuppiin. Pilsu oli aikoinaan lähtenyt Immun mukaan, kun hän oli ollut kylässä siskonsa Helkan luona. Helkan talo oli täynnä kissoja, talo haisi kuselta ulos saakka. Kissat lisääntyivät keskenään, sukurutsan takia syntyi kehityshäiriöisiä pentuja. Muuan Keski-niminen poikanen ei pystynyt kävelemään kaatuilematta kuin lyhyitä matkoja. Sen vihreät silmät pyörähtelivät päässä kuin nukella. Nimensä se oli saanut keskioluen mukaan. Helkan luona oli tuttu ryyppyremmi, johon kuuluvan äijän taskusta Pilsu oli kurkistellut. Pilsu oli jo ehtinyt vinkaista pari kertaa, kun äijä oli kännipäissään istunut sen päälle. Äijä mietti, että olis kiva panna Pilsu tappelemaan jonkun kissan kanssa. Kissat olivat vainunneet Pilsun ja nousivat äijän housunpunttia ylös sähisemään Pilsulle. Helkan avomies Olof oli eläkkeelle jäänyt junailija.  Kun Olof tuli känniin, hänellä oli tapana panna konduktöörinlakki päähänsä. Hän oli saanut eläkkeelle lähtiessään lahjaksi lakin lisäksi kullatun leimauslaitteen. Suurta naurua herätti, kun Olof jakoi juopporemmille paperilappuja ja leimaili niitä sitten ryyppyjä kaataessaan, konduktöörinlakki päässä. Olofin äiti oli norjalainen ja isä saksalainen.  Hän väitti nähneensä kerran Saksassa Albert Einsteinin. Kun Einstein oli selittänyt suhteellisuusteoriaa, hänen päänsä oli noussut irti ruumista. Pää puhui ja pyöri paikallaan ja vaihtoi väriä joka pyörähdyksellä. ”No mitä se pää sulle kerto”? ryyppyremmi kyseli. ”Se sano että avaruus on täynnä kelloja jotka kaikki käy eri aikaa. Ja kun kellot liikkuu, niin aika venyy, niin kuin sen Dalin maalauksissa.”. Joku muisti kuulleensa, että jos lähtisi johonkin valonnopeudella, niin voisi palata tulevaisuuteen. ”Miten tulevaisuuteen voi muka palata”, Immu kysyi. ”No jos sä ostat pakastekanan kaupasta ja meet kapakkaan ja jätät sen narikkaan, ja ku sä lähdet himaan niinse kana on sulanu ja lentää ite ovesta ulos”: Ryyppyremmi rähähti nauruun. ”Mut eiks se silloin palais menneisyyteen?” ”Kumpi oli ennen, muna vai kana eli menneisyys vai tulevaisuus?”. ”Tulevaisuus on kana, joka munii menneisyyttä”. Helka vaihtoi puheenaihetta: ”Yks sairaanhoitaja kertoi mulle, että se tuntee sen hoitsun, joka murhas niitä vanhuksia. Se hoitsu sekotteli niiden kuppiin lääkkeitä ja sit ne pyörty ja sai sydänkohtauksii ja kaikkee. Joku vanhus oli tipahtanu kertalaakista, kun se oli pannut silmätippoja sen kahviin. Se oli ehtiny sanoo vaan ”kukkuu” ja sit se kaatu tuoleineen päivineen”.  ”No miten ne silmätipat niin vaikutti?”, joku kysyi. ”Emmä tiijä , jos sillä räjähti silmät päähän tai jotain”. Immu teki lähtöä. Hän otti Pilsun sitä kanniskelleelta äijältä, joka oli sammunut. Immu laittoi se muovikassin. Sitten hän lähti junalle. Junassa Immu istui ravintolavaunussa ja kun hän lopulta kotiasemallaan hoiperteli ulos junasta, muovikassi ja sen mukana Pilsu unohtuivat junaan. Seuraavana päivänä Immu kävi hakemassa Pilsun poliisin huostasta

Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli pakkaustehtaassa. Työnjohtaja oli pelätty mies. Hänellä oli paksusankaiset silmälasit ja hän liikkasi. Työntekijät olivat kiukkuista väkeä ja he suhtautuivat vähättelevästi erityisesti harjoittelijoihin. Pomossa tällaista suhtautumista ei ilmennyt, vaikka hänen käytöksensä oli muuten etäistä ja torjuvaa. Kun esimerkiksi olin pakannut liukuhihnalta laatikon täyteen tavaraa, saattoi joku työtovereista tulla ja repiä ja potkia laatikon hajalle. ”Vittu mä haen koirat, ne saa repiä sut”, hän sanoi vielä. Syrjäsilmällä hän kuitenkin tarkkaili koko ajan yläkerran ikkunaa, jossa pomon toimisto oli. Tällaisten tapausten jälkeen ei tullut mieleen hakea ketään tanssiin, kun työpaikkajuhla järjestettiin. Juhlaa varten tehdassali oli koristeltu spray-maalilla värjätyillä pakkauslaatikoilla, joita oli pinottu korkeiksi torneiksi. Tavarahissit, jotka päivisin poukkoilivat ylös alas laatikoita kuljetellen, liukuivat nyt vaimeasti suhisten alas korkealta katonrajasta. Hisseistä purkautui kutsuvieraita. He olivat ihastuksissaan, sillä näkymät olivat olleet upeat. Monien suusta tuli sekavaa pulputusta – he puhuivat hurmioituneina tuhansilla kielillä yhtä aikaa. Jotkut väittivät nähneensä ylhäällä, viileässä ilmanalassa, virkistäviä unia kirahveista.

Ajattelin antaa hänelle periksi, kun näin hänen muuttuvan siniseksi, mutta pidin suuni kiinni. Voisin sanoa sen hänelle myöhemmin, hiljaisena hetkenä lammella, jolloin perhoset uinuvat, eivätkä ole vielä aloittaneet iltalauluaan. Haukottelin. Olin nähnyt koko yön unta siamilaisista kaksosista, jotka kaupittelivat ovelta ovelle jotain merkillistä kirjaa. Siinä kerrottiin myrskyistä. Kun he tulivat minun ovelleni, olin pesemässä ikkunoita. Oli ihanan kirkas päivä. Ikkunani aukeni syvään katujen rotkoon, jossa vilisi vaarallisia rikollisia. Ovikello pirahti, keskeytin työn ja menin ovelle. Kaksoset olivat piiloutuneet oven taakse. Ostin kirjan. Palasin huoneeseen, heitin kirjan pöydälle ja jatkoin ikkunanpesua. Samassa jokin suuri esine osui ikkunaan ja rikkoi sen palasiksi. Siihen heräsin. Lähdimme ystäväni kanssa ulos. Hän oli murheellinen, koska ei vielä tiennyt aikeestani myöntyä. Yritin puhella hänelle, kuinka iloista oli, että kevät sentään oli tulossa, mutta hän ei vastannut, vaan katseli muualle. Kun käänsin katseen hänen katseensa suuntaan, siellä oli suuri parvi lokkeja suorittamassa jotakin rituaalia. Iso lokki oli piirin keskellä ja muut tekivät vuoronperään sitä kohti pienen niiauksen. Lopuksi iso lokki levitti siipensä auki ja viuhtoi uhmakkaasti. Sitten esitys loppui ja kaikki lensivät tiehensä.
 
 

Hänen vaatimuksestaan astuimme kukin askeleen eteenpäin. Edessä oleva seinä hulmahti täyteen punaista väriä. Minun mielessäni rupesi lippu liehumaan, elettiin varmaan jotain juhlapäivän aikaa, räntääkin satoi. Minun setäni ei sietänyt ihmisiä lähellään. Hänen poikansa oli matruusi, joka oli löytänyt kadotetun mantereen ja kadonnut itsekin. Setä jotenkin vihasi poikaansa, vaikka samalla oli hänestä ylpeä, näin kerrottiin. Minä en sedässä nähnyt muuta kuin ison karvareuhkan ja kalossit. Olin kerran uimarannalla hänen kanssaan, olin silloin niin nuori, kaikki tuoksui raikkaalta ja vaaralliselta. Oli harmiton kesäpäivä, jolloin kaikki ovat hyvällä tuulella, huolista ei ole tietoakaan ja ihmiset ovat pienimmillekin ystävällisiä. Setä sai päähänsä lähteä ravintolaan, seurasin häntä varovaisin askelin. Ravintola oli ylhäällä jyrkkien portaiden päässä ja sieltä kuului mekastusta. Jäimme istumaan syrjäiseen pöytään ja kun ketään ei kuulunut meille tarjoilemaan, lähdimme lopulta pois. Setä olisi halunnut kävellä maapallon reunalle asti ja hypätä alas. Silloin olisin voinut tehdä saman, mutta nyt minulla oli muuta tekemistä, halusin hautautua sammaleisiin ja kadota tärkeiden ihmisten silmistä ikiajoiksi. Kaipasin johonkin lohduttomaan ikävään, jossa ei tarvitsisi milloinkaan teeskennellä mitään. Siellä voisi kyllä heilahdella verkkaisesti tuulessa sinisiä viirejä, mutta vain niinä iltoina, jolloin linnut palasivat ulapalta ja eläimet sytyttivät suuria kokkoja rannalle.